10/07/2026
En tiedä, onko olemassa sellaista esiintyjää, joka ei epäilisi itseään. Ei koskaan kyseenalaistaisi omaa tekemistään ja arvoaan. Ei ikinä imeytyisi negatiivisten ajatusten spiraaliin: kokisi olevansa huono, väärinymmärretty, sivuutettu, merkityksetön.
Artistin suurin vihollinen on aina artisti itse. On helppoa takertua omiin epävarmuuksiinsa, ja vihtoa niillä nahkansa ruvelle. Artistin klassikko on se, kun yleisössä tuhat ihmistä hurraa, m***a sitä ei huomaa, koska yksi näyttää keskisormea.
Sitten tulee hetkiä, jotka valaisevat möröt karkuun.
Minä koin tällaisen toissapäivänä soolokeikallani Mathildedalissa. Ravintola Terhon sisäpihalle oli laitettu viihtyisä keikkapaikka. Lamppuja roikkui kauniissa kesäillassa, auringonlasku värjäsi taivaan. Ilmassa tuoksui keittiössä paistettu pizza. Keikka oli kuulemma loppuunmyyty.
Esiintymisessä ei periaatteessa ollut mitään normaalista poikkeavaa, laadullisesti keikka ei eronnut muista. M***a jokin pysäytti minut juuri Mathildedalissa. Jonkinlainen oivallus siitä, että täälläkin on satoja ihmisiä, jotka selvästi tykkäävät näistä lauluistani. En tiedä keitä he ovat, tai mistä tulevat, m***a siinä he ovat: laulavat mukana, näyttävät iloisilta. Joku pyyhkii kyyneliä silmistään.
Kun asian kirjoittaa tuolla tavoin, niin eihän siinä ole mitään ihmeellistä. Artisti on keikalla, ihmiset kuuntelevat. Aika itsestäänselvää.
M***a kun se juuri ei ole lainkaan sitä! Se nimenomaan on ihmeellistä! Miten juuri minä olen tullut halki ajan ja avaruuden seisoakseni tässä lavalla yksin kitarani kanssa, ja nämä ihmiset ovat halunneet kokoontua tänne ties mistä kuullakseen sanat ja sävelet, jotka olen aikanaan pyydystänyt ilmasta. Se on oikeasti outoa.
Kymmeniä vuosia, tuhansia keikkoja. Silti juuri tuo hetki tuntui siltä, että minulle näytettiin jotain. Jotain, mitä on nyt hirveän vaikeaa selittää.
Tunsin joka tapauksessa itseni onnekkaaksi. Tunsin iloa. Tunsin täyttäväni omaa tarkoitustani.
Kuva Mathildedalista: Minna Hannula-Sormunen
